Miksi niin moni huippusuorittaja uupuu: More is more -mekaniikka

Tässä kirjoituksessa avaan ilmiön, joka vie monia menestyviä ja vastuuta kantavia ihmisiä hiljalleen kohti uupumista ja alipalautunutta arkea. Kyse ei ole siitä, etteivät he tietäisi mitä tekevät. Päinvastoin: he ovat oppineet tekemään työnsä poikkeuksellisen hyvin, mutta usein omien tarpeidensa ja hyvinvointinsa kustannuksella. Työelämän odotukset, tulosvastuut ja jatkuva paine alkavat ohjata elämää ulkoapäin. Sisäinen säätely, eli yhteys omiin tarpeisiin, kehoon ja palautumiseen, siirtyy samalla taka-alalle. Lyhyellä aikavälillä tämä näyttää tehokkaalta strategialta, mutta pitkällä aikavälillä hinta kasvaa: hyvinvointi heikkenee, hermosto väsyy ja suorituskyky alkaa hiljalleen rapautua.

Haluan tehdä näkyväksi, miten tämä more is more -mekaniikka rakentuu. Kuvaan, miten tarpeiden sivuuttaminen, hermoston ylivireys ja heikkenevä yhteys kehoon alkavat muodostaa toimintalogiikan, jossa tekeminen korvaa sisäisen säätelyn ja elämä alkaa kulkea ulkoisen ohjauksen varassa. Tarkoitus ei ole moralisoida, vaan normalisoida ilmiö. Useimmat ajautuvat tähän siksi, että ovat selviytyneet liian hyvin liian pitkään, eivät siksi, että olisivat toimineet huonosti. Ilmiön tunnistaminen tekee muutoksen mahdolliseksi ilman romahdusta ja avaa tien parempaan oloon sekä kestävämpään, laadukkaampaan suorituskykyyn.

1. Mistä tässä oikeastaan on kysymys

Tässä ilmiössä ei ole kyse siitä, että ihminen olisi heikko, ymmärtämätön tai huolimaton itsensä suhteen. Usein taustalla on ympäristö, joka on ollut vuosia tai joskus koko elämän, vaativa. Työelämä voi olla intensiivinen, aikataulut tiukat, vastuut suuret ja odotukset korkealla. Moni tekee käytännössä useamman ihmisen työt. Tilaa pysähtymiselle, omien tunteiden ja tarpeiden kuuntelulle tai palautumisen pohtimiselle ei ole syntynyt, koska suoritusta on tarvittu välittömästi ja jatkuvasti.

Joidenkin kohdalla tämä oppi alkaa vielä varhemmin. Lapsuudessa ja nuoruudessa on ehkä pitänyt pärjätä, olla vahva, ottaa vastuuta tai jättää omat tarpeet sivuun muiden hyväksi. Silloin oppii selviytymään, toimimaan ja kantamaan. Samalla oppii helposti myös sen, että omat tarpeet eivät ole ensisijaisia, eivätkä aina edes tärkeitä.

Tällaisessa ympäristössä ihminen alkaa helposti hakea säätelyä ulkoa käsin. Työn tulokset, numerot, saavutukset, palaute, kiitos ja luottamus alkavat kertoa, miten hyvin menee. Ulkoinen maailma alkaa ohjata sisäistä kokemusta. Sisäinen säätely eli se, miten oikeasti voi ja tarvitsee jää taka-alalle, koska sitä on usein vaikeampi mitata, todentaa tai perustella kiireen keskellä. Lyhyellä aikavälillä tämä voi tuntua järkevältä ja tehokkaalta, mutta pitkällä aikavälillä se alkaa kaventaa yhteyttä itseen.

Samalla ajattelun tasolla voi alkaa tapahtua hienovarainen muutos. Sisäinen kokemus rakentuu vähitellen sen ympärille, mitä vielä puuttuu ja mitä pitää saavuttaa lisää. Arvo ja merkitys tuntuvat rakentuvan seuraavan onnistumisen, suuremman tavoitteen ja uuden suorituksen varaan. Kiitollisuuden ja riittävyyden kokemus jää taka-alalle, ja tilalle hiipii puutteen logiikka: vasta seuraava asia rauhoittaa. Tämä lack mindset pitää järjestelmän liikkeessä, vaikka sekä keho että hermosto yrittäisivät kertoa, että rauhoittumiselle olisi tarve.

Laittaessamme omia tarpeita toistuvasti syrjään, hermosto ja mieli alkavat sopeutua siihen. Tekeminen nousee etusijalle, sisäinen kokemus jää taustalle, ja ihminen oppii elämään tilassa, jossa selviytyminen alkaa korvata palautumisen. Ajan myötä tästä voi tulla niin normaalia, ettei sitä enää edes huomaa, vaikka keho väsyy, mieli kapenee ja arki alkaa muuttua levottomammaksi ja rauhattomammaksi. Tässä vaiheessa ihminen ei yleensä kaipaa lisää suorituskykyä, vaan takaisin yhteyttä itseensä, omaan kehoonsa, tarpeisiinsa ja sellaiseen sisäiseen rauhaan, joka ei synny lisäämällä tekemistä, vaan palauttamalla yhteyden siihen, mikä on jo olemassa.

2. Tarpeiden ja tunteiden tunnistaminen on kaiken ytimessä

Pitkään vaativassa ympäristössä eläessä huomio alkaa väistämättä suuntautua ulospäin: tavoitteisiin, vastuihin, tuloksiin ja siihen, mitä täytyy tehdä. Samalla yhteys omiin tarpeisiin ja tunteisiin hiljenee. Ei siksi, etteivät ne olisi tärkeitä, vaan siksi, että arjessa niiden huomioiminen ei tunnu mahdolliselta tai ensisijaiselta.

Tarpeet ja tunteet eivät kuitenkaan poistu mihinkään. Ne siirtyvät vain taustalle. Ja juuri tällöin niiden vaikutus usein kasvaa. Se, mitä ei tunnista, alkaa helposti ohjata enemmän kuin se, minkä tiedostaa ja jonka kanssa on kontaktissa. Tässä kohtaa sisäinen säätely alkaa heikentyä: kyky huomata, mitä oma mieli ja keho tarvitsevat, ja kyky säädellä omaa tunnetilaa ja kuormitusta sisältä käsin.

Sisäisen säätelyn heikentyessä on vaikeampi tietää, missä oma raja kulkee, mikä palauttaa ja mikä kuormittaa liikaa. Silloin elämä alkaa suuntautua yhä vahvemmin sen perusteella, mitä täytyy tehdä, ei sen perusteella, mikä oikeasti auttaisi voimaan hyvin ja palautumaan.

3. Tarpeiden ohittaminen siirtää hermoston ylivireeseen

Pitkään jatkuva omien tarpeiden sivuuttaminen vie hermoston tilaan, jossa valppaus jää päälle. Keho pysyy varautuneena ja tekeminen jatkuu silloinkin, kun olisi tarvetta rauhoittua. Tekeminen alkaa tuntua turvallisemmalta kuin pysähtyminen, ja sisäinen kokemus jää helposti taka-alalle.

Ajan myötä tästä muodostuu uusi normaali. Vireystila ei pääse laskemaan ja uni jää katkonaiseksi ja pinnallisemmaksi. Seurauksena on alipalautunut tila, jossa arki sujuu ja toiminta jatkuu, mutta keho kantaa koko ajan pientä, jatkuvaa jännitettä. Suorituskyky ei ole tässä tilassa lähelläkään omaa potentiaalia, mutta vielä riittää hoitamaan hommat riittävällä tasolla.

4. Yhteys kehoon heikkenee ja samalla katoaa yhteys tarpeisiin

Pitkään jatkuva ylivire ja alipalautuminen alkavat heikentää yhteyttä omaan kehoon. Kehon viestit eivät enää näyttäydy merkityksellisinä signaaleina, vaan häiriöinä, jotka pitäisi ohittaa, jotta tekeminen voisi jatkua. Väsymys, jännitys, levoton olo, puristava tunne kehossa tai jatkuva kuormittuneisuus normalisoituvat, vaikka ne kertovat selvästi siitä, että tarpeita ei ole huomioitu riittävästi.

Tässä vaiheessa yhteys omiin tarpeisiin alkaa ohentua entisestään. Jos kehon viestejä ei kuule tai niihin ei suostu pysähtymään, on vaikea tietää, mitä oikeasti tarvitsisi palautuakseen. Tunteet syntyvät tällaisessa tilassa usein vasta seurauksena: keho voi huonosti, hermosto käy ylikierroksilla ja mieli reagoi siihen. Lopputuloksena ihminen toimii ja suoriutuu, mutta koko ajan etäämmällä siitä, mikä todella auttaisi palautumaan ja palaamaan rauhallisempaan olemisen tilaan.

5. Tekeminen alkaa korvata sisäistä säätelyä

Tilanteessa, jossa sisäinen säätely on heikentynyt ja keho elää ylivireessä, tekeminen alkaa helposti ottaa sen paikan, joka kuuluisi tarpeiden huomioimiselle ja palautumiselle. Toiminta, suoriutuminen, kontrolli ja jatkuva eteenpäin meneminen alkavat toimia keinona pitää järjestelmä kasassa. Tekeminen tuo hetkellistä hallinnan ja arvon tuntua, ja ulkopuolelta tuleva palaute antaa vahvistusta sille, että suunta on oikea.

Vähitellen tästä muodostuu toimintalogiikka, jossa tekeminen ei ole enää vain tapa hoitaa työtä, vaan myös tapa säädellä omaa oloa. Sisäinen rauha ei synny levosta, vaan suorituksesta. Turvallisuuden tunne ei synny kehon rauhoittumisesta, vaan siitä, että pysyy liikkeessä. Tämä toimii lyhyellä aikavälillä hyvin, mutta samalla vie koko ajan kauemmas siitä, mitä keho oikeasti tarvitsisi palautuakseen.

Tässä kohdassa alkaa hiljalleen syntyä more is more -mekaniikka. Tekeminen lisää tekemistä. Suoritus vahvistaa tarvetta uudelle suoritukselle. Järjestelmä alkaa ylläpitää itse itseään, ja sisäinen säätely korvautuu ulkoisella ohjautumisella, vaikka keho ja mieli olisivat jo pitkään yrittäneet kertoa, että suunta kaipaisi pysähtymistä ja uudelleenkalibrointia.

6. Ympäristö vahvistaa mallia

More is more -malli rakentuu usein ympäristöissä, joissa suoritusta, nopeutta ja venymistä arvostetaan korkealle. Työelämä palkitsee ihmisiä, jotka ottavat vastuuta, selviävät paineen alla ja tekevät enemmän kuin pyydetään. Tämä ei ole väärin tai pahantahtoista, vaan luonnollinen seuraus tavoite- ja tuloskeskeisestä toimintakulttuurista. Samalla tämä kuitenkin vahvistaa mallia, jossa oma jaksaminen jää helposti taka-alalle, koska ulkopuolelta tulee jatkuvasti viestiä siitä, että juuri tällainen toiminta on arvokasta.

Ulkoisesti tarkasteltuna malli näyttää usein onnistumiselta. Ihminen saa kiitosta, luottamusta, uusia vastuita, parempia tehtäviä ja joskus myös taloudellista palkintoa. Jokainen tällainen vahvistus tekee toimintatavasta vähän vahvemman. Tekeminen näyttää toimivan, ja siksi sitä on helppo jatkaa. Se, että hinta maksetaan kehon ja hermoston sisällä, ei näy heti eikä välttämättä muille lainkaan.

Tässä vaiheessa more is more -mekaniikka alkaa normalisoitua. Se ei enää tunnu poikkeusratkaisulta tai väliaikaiselta selviytymiskeinolta, vaan tavalliselta ja jopa perustellulta toimintamallilta. Ulkoinen maailma näyttää tukevan sitä joka päivä, vaikka sisäinen järjestelmä olisi ollut jo pitkään ylivireinen ja alipalautunut.

7. Toimintatavasta alkaa muodostua tarina

Pitkään jatkunut venyminen, suoriutuminen ja vastuun kantaminen eivät jää pelkäksi tavaksi toimia. Niistä alkaa hiljalleen muodostua tarina siitä, millainen ihminen on. Ajatukset rakentuvat vähitellen sen ympärille, että minä olen se, joka hoitaa asiat. Minä jaksan, minä selviän, minä teen vielä vähän enemmän. Tästä tulee identiteetin osa, ei vain toimintamalli.

Tämä identiteetti tekee pysähtymisestä erityisen vaikeaa. Jos tekeminen on alkanut määrittää arvoa, kyvykkyyttä ja jopa merkityksellisyyden kokemusta, rauhoittuminen ei enää tunnu pelkältä levolta. Se voi tuntua uhkalta. Tyhjä hetki ei tunnu palauttavalta, vaan oudolta. Hiljaisuus ei tunnu levolliselta, vaan levottomalta. Rauha voi tuntua vieraalta, koska järjestelmä on tottunut elämään paineen ja liikkeen varassa.

Tässä vaiheessa keho ja mieli ovat jo pitkään yrittäneet kertoa, että raja on lähellä. Samalla identiteetti ja ympäristö antavat toisenlaista viestiä. Ihminen kokee olevansa tärkeä juuri siksi, että hän venyy. Hän on luotettava juuri siksi, että hän ei pysähdy. Hän on arvokas juuri siksi, että hän selviää. Tämä tekee kierteestä poikkeuksellisen sitkeän. Malli ei elä pelkästään toiminnassa, vaan siinä, miten ihminen ymmärtää itseään.

8. Kompensaatio kovenee ja hinta kasvaa

Pitkälle edennyt more is more -mekaniikka ei yleensä pysähdy ennen kuin jokin pysäyttää sen. Vauhtia koetetaan ylläpitää keinolla millä hyvänsä. Kahvi lisääntyy, ilta kaipaa alkoholia tai muuta rauhoittavaa, uni ei tule ilman unilääkettä, kipuja hoidetaan kipulääkkeillä, kolesteroli ja verenpaine hallitaan lääkityksellä ja hermostoa rauhoitetaan jollakin, mikä tuntuu hetken helpotukselta. Addiktiivinen käyttäytyminen hiipii mukaan usein huomaamatta: jatkuva työnteko, treenaaminen väärällä motiivilla, ruoka, pelit, päihteet tai mikä tahansa, mikä tarjoaa pienen tauon tuntemisesta. Kaikella tällä maksetaan yhdestä asiasta: järjestelmä pidetään pystyssä sen sijaan, että se saisi oikeasti rauhoittua.

Tässä vaiheessa kustannukset eivät enää vain kasva – ne alkavat kääntyä takaisinpäin ihmistä vastaan. Keho palautuu huonommin, hermosto väsyy, mieli kapeutuu ja elämästä katoaa vähitellen merkityksellisyyttä. Tätä voi jatkaa vuosia, joskus vuosikymmeniä, mutta ei ilman hintaa. Jossain kohtaa tulee pakkopysäytys. Se voi olla totaalinen burnout, jossa suorituskyky romahtaa eikä omaan työhön enää pystytä. Se voi olla vakava sairastuminen. Se voi olla hitaampi tyhjeneminen, jossa mikään ei enää tunnu miltään. Ja traagisinta on, että tämän kaiken keskellä elämän laatu on jo pitkään ollut selvästi heikompi, kuin miltä ulospäin näyttää. Ihminen toimii konemaisesti, mutta ei elä.

9. Tunnistamalla tarpeesi vapautat itsesi kompensaatiokierteestä

Irtautuminen more is more -kierteestä alkaa usein yksinkertaisimmasta, mutta voimakkaimmasta paikasta: kehosta. Keholliset keinot ovat nopein ja konkreettisin tapa vaikuttaa mieleen ja hermostoon. Mitä paremmin keho voi, sitä helpommin hermosto rauhoittuu ja sitä selkeämmäksi mieli muuttuu. Palautunut keho tukee kirkkaampaa ajattelua, parempaa päätöksentekoa ja helpommin kannateltavaa arkea. Siksi ensimmäinen askel ei ole ajattelun muuttaminen, vaan suhteen palauttaminen omaan kehoon ja sen tarpeisiin.

Tarpeet, joita ei huomata eikä sanoiteta, eivät katoa. Ne siirtyvät taustalle ja alkavat ohjata toimintaa kompensaation kautta. Tämä näkyy usein kehollisena kuormituksena: keho väsyy, hermosto kiihtyy, palautuminen heikkenee ja mieli yrittää selviytyä lisäämällä tekemistä. Tekeminen ei enää perustu hyvinvointiin tai rauhaan, vaan selviytymiseen ja yritykseen pitää kokonaisuus koossa. Työtä tulee lisää, vapaa-aika täyttyy yliviritetyllä tekemisellä ja kehoa rauhoitetaan erilaisilla korvaavilla keinoilla. Sisäinen vajaus yritetään paikata ulkoisella toiminnalla.

Tämä ei kerro heikkoudesta, vaan siitä, että hermosto ja mieli pyrkivät selviytymään tavalla, jonka ne tuntevat. Tarve uneen, palautumiseen, turvallisuuteen, rauhaan, rajoihin, yhteyteen ja läsnäoloon pysyy olemassa riippumatta siitä, huomataanko sitä vai ei. Jos tarpeita ei pysähdy tunnistamaan, ne alkavat vaikuttaa taustalta käsin ja ohjaavat elämää kompensaation kautta. Tässä sijaitsee koko ilmiön ydin: tarpeiden tunnistaminen, erityisesti kehollisten tarpeiden, vapauttaa kompensaatiokierteestä. Parempi kehon vointi rauhoittaa mieltä ja vähentää selviytymisen logiikan tarvetta.

Tarpeiden tunnistaminen on konkreettista itsensä johtamista eikä pehmeä lisä elämään. Se tarkoittaa säännöllistä pysähtymistä ja rehellistä kuuntelua: missä tilassa keho on, mitä hermosto yrittää kertoa ja mitä todella tarvitaan juuri nyt. Lepoa, taukoa, palautumista, rajoja, väljyyttä, liikettä vai rauhoittavaa pysähtymistä. Yhteyden vahvistuminen kehoon vähentää kompensaatiota ja lisää sisäistä rauhaa. Tuloksena syntyy vakaampi olo, parempi hyvinvointi ja suorituskyky, joka kestää ilman selviytymismoodia ja jatkuvaa ylivireyttä.

Yhteenveto

More is more -mekanismi rakentuu usein pitkän vaatimustason, työelämän paineiden, kasvun aikana opittujen selviytymiskeinojen sekä hermoston sopeutumisen seurauksena. Tarpeiden ja tunteiden tunnistaminen heikkenee, yhteys kehoon ohenee ja sisäinen säätely alkaa korvautua tekemisellä. Ympäristö palkitsee suoritusta, identiteetti vahvistaa mallia ja vähitellen mukaan tulee kompensaatiota, jolla pidetään järjestelmä pystyssä. Hinta näkyy kehon kuormittumisena, hermoston ylivireytenä, mielen kaventumisena ja elämän laadun heikkenemisenä usein paljon ennen lopullista pysäytystä. Tämän tekstin tarkoitus on ollut tehdä tämä ilmiö näkyväksi ja ymmärrettäväksi, jotta sen kanssa ei tarvitsisi päätyä kriisiin ennen muutosta.

Seuraavassa osassa siirryn tästä ymmärryksestä konkreettisiin keinoihin. Avaan käytännöllisiä tapoja palauttaa yhteyttä kehoon, vahvistaa sisäistä säätelyä, rauhoittaa hermostoa sekä oppia tunnistamaan ja huomioimaan omia tarpeita taitavammin – jotta kompensaation tarve vähenee ja elämä voi rakentua vakaammalta, hyvinvointia tukevammalta pohjalta.